Jää. Tunnun kehittävän siihen alati lämpenevän suhteen. Hups ja humps. Ehkä pitäisi kuitenkin pysyä viileänä.
Jossakin kohtaa romaaniani Mustat koskettimet (2017) kuulosteltiin jään ääniä. Niinä vuosina, kun minulla ei useinkaan ollut tilaisuutta käydä Kuopiossa luistelemassa, kaipasin kipeästi juuri lipumista jäällä, jään musiikin ympäröimänä. Nyt elän taas Kuopiossa suurimman osan ajastani ja saan nauttia terieni ja jään konsertosta sen minkä haluan ja jaksan – ja minkä kulloinenkin talvi suo.
Alkukuusta kuultiin Kuopion musiikkikeskuksessa kaupunginorkesterin konsertti, joka oli otsikoitu Jään laulu. Olen yleensä kirjannut päällimmäiset tunnelmat konsertista tai muusta kulttuuritapahtumasta välittömästi sen loputtua, jos ylipäätään olen kirjoittanut sillä harvinaistahan se on ollut, mutta nyt oman kässärin vaatimuksen menivät edelle. Konsertti rikkoi perinteistä konserttirakennetta ansiokkaasti, mutta yhtä hyvää tapaa jäin kaipaamaan: kun avaukseksi kuultiin illan kapellimestarina toimineen Tuomas Hannikaisen Cantus Glacies kantaesityksenä, olisin hyvin mielelläni läpsyttänyt käsiäni kiitokseksi immersiivisestä elämyksestä ja jään laulun sovittamisesta sinfoniaorkesterille. Nyt kuitenkin heti perään saimme kauhuromantiikkaa ja ruttoa, mikä jätti hankalasti täyttymättömän olon, niin ansiokas kuin esitys olikin. Kävi jopa niin, etten aluksi edes tajunnut teoksen vaihtuneen enkä varmasti ollut ainoa. Tässä nakuttelen siis myöhästyneet aplodit.
(Kuvan heikot jäät eivät liity juttuun. Tuossa ollaan Saimaan rannalla Etelä-Savossa ja reilun kymmenen vuoden takana. Vesikoirani teki tutkimuksia jäällä, lumpsahti ja odotti avannon reunalla tyynesti, että emo pelastaa. Minä emo hyppäsin laiturin sivusta järveen, rikoin kyynärpäillä jäätä ja hain koiran pois uimasta.)
