Kuopion syksyn arvaamattominta antia tarjoaa Anti-festivaali. Tänä syksynä ehdin paikalle vain viimeiseen esitykseen, koska metsässä kulkeminen menee joskus kaiken muun edelle, mutta oi! mikä viimeinen esitys saatiinkaan.
Kuten tavallista, en tuntenut esiintyjiä ennalta. Esitystaiteen seuraaminen kyllä kiinnostaa, mutta olen ainakin toistaiseksi sen verran satunnainen harrastaja, etten ole yhtään opiskellut tai painanut mieleeni kuka on kukin ja mikä nyt on pinnalla. Ideanani on tulla ravituksi niin, että saavun paikalle aivan vailla ennakkoaavistuksia tai edes -tietoja. Tällä kertaa se oli vaikeaa, sillä paikanvarauksen yhteydessä en voinut olla näkemättä nettisivujen ylälaidan suurikirjaimista tekstiä: “Herkkärytmisessä duettoesityksessä esiintyjät koskettavat äänihuuliaan työntämällä kätensä toistensa kurkkuihin.” Mitääh? kiljuivat aivoni. Koskettavat äänihuuliaan työntämällä kätensä toistensa kurkkuihin? Jäin miettimään kenen äänihuulia tässä nyt varsinaisesti kosketetaan, mutta enemmän kuin kielioppi mietitytti koko ajatus äänihuulien koskettamisesta, kenen tahansa äänihuulien. En ollut tiennyt, että moinen on edes mahdollista käsipelillä. En ole koskaan tuntenut tarvetta koskettaa kenenkään äänihuulia, en edes omiani. Näine hämmentyneine mietteineni olin jonkinlaisessa pelonsekaisessa valmiustilassa kun astuin Kuopion kaupungintalon juhlasaliin.
Esityksen nimi oli Slit ja sen esittivät Teo Ala-Ruona ja Artor Jesus Inkerö. Ja minä pelkäsin aivan turhaan. Nettisivujen ingressi oli ehkä vain huono ja ajattelematon nosto. Esityksen dynamiikka oli niin hienostunut, että äänihuulikosketuksilla markkinoiminen tuntui täysin tarpeettomalta.
Esitys käynnistyi tavalla, joka hienovaraisesti otti yleisön mukaan. Esiintyjät, joilla oli yllään tavattoman tyylikkäät Ervin Latimerin puvut, asettuivat erilaisiin hiukan venytys- tai joogaliikkeitä muistuttaviin tärisyttäviin asentoihin, niin että aina joku paikoillaan istuva yleisön edustaja toimi ikään kuin asennon yhden kulman tukena. Tähän esiintyjät pyysivät hiljaisilla kuiskauksilla luvan ja antoivat ohjeet kuinka tukea päätä tai jalkoja tai pitää kädestä. En oikein tiedä, mikä tuossa liikutti ja kosketti, ehkä äärimmäisen suora ja tehokas tapa kommunikoida sekä tietysti luottamus. Nämä asennot päättyivät aina pillin vihellykseen tai taputukseen esiintyjätoverin olalle. Oltiin järjestäytyneessä tilassa.
Mutta miten helposti päästiinkään oudon puolelle! Ei tarvinnut vetää kuin poolo tai t-paita kasvojen yli ja nostaa takin niska päälaelle, ja ihmishahmot muuttuivat vingahteleviksi ja hapuileviksi alkueläimiksi. Mieleen tuli myös sellainen oksymoron kuin kiltti stormtrooper. Astuttiin kontrollin kentän ulkopuolelle. Pilli lensi pois ja poissa olivat myös ehjät asanat. Esiintyjät ajautuivat salin ääripäihin, mahdollisimman kauas toisistaan, mutta heidän välisensä intensiteetti nousi huippuunsa. Käytössä oli vain vain katse. Tilanteen täytyi lähteä muuttumaan. Luonnonvoiman lailla ääntely ja katse vetivät esiintyjät taas toistensa lähituntumaan. Seurasi äärettömän seesteinen hetki, kuin valaanlaulun pehmeä ihmisversio. Hellyys imi voimaa läheisyydestä, muuttui rajuudeksi ja silloin, toden totta, esiintyjien sormet löysivät tiensä toisen äänihuuliin tai ainakin suuhun. Oltiin pisteessä, jossa yleisölläkin oli vain yksi vaihtoehto, jos mieli pysyä mukana: antautua sille, mitä ei voi ymmärtää, antautua tulkitsemaan tai pudota mukaan tulkitsematta. Mitä itse kullekin tuli mieleen pysyttelemisestä siinä pisteessä, josta ei ole paluuta, en lähde arvailemaan, mutta tiedän, mitä oma mieleni kokemuksesta rakensi ja se riittää palauttamaan muistoista kaikki ne hetket, jolloin hellyys ja rajuus ovat olleet yhtä ja kamppailu yhteisyyttä. Vaikka en toisten tulkintoja osaa arvailla, se kuitenkin kävi selväksi, että yleisö tuli kosketetuksi, sillä aplodeista ei ollut tulla loppua. Esityksen sulki rituaali, jossa yleisöstä tuli yksi.
Koko ravisuttavaa puolen päivän hetkeä kannatteli Minna Koiviston äänimaisema, joka täytti tilan silloin kun esiintyjät olivat hiljaksiin ja väistyi pehmeäksi läsnäoloksi kun fokus oli esiintyjissä. Näin myös musiikillisesti saatiin todistaa, kuinka syntyy intensiivinen kaari, joka kestää alusta loppuun.