Kaikki tietävät, että Kuopio Tanssii ja Soi mutta että on myös Kuopion SoiJaTanssit? En ollut kuullutkaan. Osasin mennä paikalle kun sain vinkin, että olisi kiva, jos sivuillani tekisin jotain samantapaista kuin viime kesänä. Silloin kolusin BarokkiKuopion konsertteja ja kirjoitin kokemuksistani välillä tunnelmoiden, välillä arvioiden. Nyt lähtökohta on tietysti aivan toisenlainen kuin musiikin kanssa: musiikkia olen opiskellut ja harjoittanut ammatikseni kymmeniä vuosia, kun taas esitys- ja tanssitaiteeseen tai tanssiteatteriin perehtyneisyyteni on hyvin ohutta. Olin siis liikkeellä 19.6.2023 Hiuskarvan varassa -tapahtumassa puhtaasti ihmettelijänä.
Ja mikäpä hauskempaa kuin olla eksyksissä uusissa tiloissa. En ollut käynyt VR:n konehallissa, mutta olin kuullut suitsutusta mahtavan hallin potentiaalista. Aluehan on ilmetty seuraava Kaapelitehdas, valtava potentiaali, valtavasti kuutioita. Toivottavasti tila saadaan arvoiseensa käyttöön. Nyt sen käytön mahdollisti Anya Productionsin osuus tuotannossa.
Käsiohjelman tiedot olivat varsin vaatimattomat, joten päätin olla ottamatta mitään stressiä siitä, tiedänkö, mikä esitys on mikäkin tai kenen tekemiä installaatiot ovat. Ennen varsinaisia esitysosuuksia oli aikaa haahuilla ympäriinsä ja niin tein. Kunhan katselin. Kokonaisuudesta vastasivat Roskakatos-kollektiivi ja tanssiteatteri Tsuumi.
Sitten törmäsin virkkauspöytään, joka kehotti virkkaamaan kukan. Alkusoittomainen tallusteluni muuttui paneutuneeksi istuskeluksi. Oli hauska huomata, että virkkuukoukun ja langan lumo on ennallaan. Tilassa alkoi tapahtua, esitys käynnistyi, mutta minä tuijotin lankaa. Sellainen on virkkuun voima. Esityksessä oli ilmeisesti ihmisen elämänkaaresta kyse, sillä pian simuloidun syntymän jälkeen kuulin repliikin, jossa esityksen keskushenkilö sanoi lapsuuden olevan yliarvostettua aikaa. Mietin omiani ja nautin siitä, että sain tuijottaa silmukoitani ja ympärillä oli ihmisiä omissa puuhissaan. Muutama muukin virkkasi, useimmat olivat hakeutuneet lähelle esitystä.
Kukkanen valmistui, ja annoin esityksille taas mahdollisuuden houkutella minut mukaansa. Samaan aikaan kun nostin silmäni villakukkasestani, nousi lattialta dinosaurus. En ole varma, mikä esityksen nimi oli, ehkä lollollollollol, mutta oli mikä oli, nyt tempauduin seuraamaan tapahtumia, hiukan tulkitsemaankin. Jotain äärettömän koskettavaa nimittäin oli ihmistä ja ilmaa täynnä olevassa leludinossa, joka teoksen huipennuksessa sai haltuunsa kauko-ohjattavan auton ohjaimen ja alkoi pyörittää sekä autoa että itseään. Leludinopuku jotenkin helpotti oloani yleisön edustajana, oikeastaan aika samalla tavalla kuin virkkaaminen tuntui mukavalta ja, muotisanaan turvautuakseni, maadoittavalta. Dino ei vaatinut mitään, se vain tarjosi mahdollisuuden. Olen pistänyt merkille, että joskus ihmiskasvojen ja -kehojen vaativa intensiivisyys toimii toisin kuin kai olisi tarkoitus eli karkottavasti, mutta dinon läsnäolo oli mutkatonta. Illan teoksellisuus alkoi vahvistua, säikeistä alkoi punoutua kokonaisuus, ja onnittelin itseäni, että olin ottanut alkuun aikaa ihan vain tilassa olemiseen.
Dinon vaivuttua takaisin olemattomuuteen, lavalle asteli Ville Rauhala kontrabassoineen. Kun musiikki alkoi, tuntui taas kerran kotiinpaluulta. Elävä musiikki tekee kaikesta toisenlaista, se muovaa maailmaa. Se muotoilee tilaa, aikaa, tunnelmaa, totta kai, koska se muotoilee hengitystä. Loistavan muusikon sävypaletti ei tuntenut rajoja. Ääni taipui, aika taipui. Enpä muista, olenko ennen nähnyt kontrabassoa soitettavan malleteilla, mutta nyt on sekin todistettu. Kun tilaan, joka toimi ikään kuin jaettu ruutu, tuli mukaan Anne-Mari Kivimäki ja hänen harmonikkansa kuulaan kirkkaat melodiat, alkoi rakentua jännittävä kontrapunkti kahden teoksen, Marttojen ja We Called Her Berthan, välille. Basson kanssa samassa “ruudussa” oli kaksi hahmoa, jotka minulle edustivat kohtalottaria tai jonkinlaisia dekadentteja berliiniläisnornia, ikiaikaisuudessaan lähes kuin koneita. Harmonikansoittajan kanssa taas liikkui yksi hyvin konkreettinen lähtemään joutunut ihminen pakaaseineen ja häthätää mukaan haalittuine tavaroineen. Evakkotaival ei voinut olla tulematta Riikka Puumalaisen hahmosta mieleen.
Johanna Elovaaran ja Reetta-Kaisa Ileksen esittämät kohtalottaret (ja tämä kohtalottaruus siis puhtaasti omaa tulkintaani) mittasivat aikaa, takoivat kuin suuret kellot ja saattelivat ihmiset lepoon. Lopulta he väsyivät itse. Jaetun näyttämön toisella puolella ihmisetkin väsyivät mutta nousivat sitten taas ja lopulta myös mursivat rajan iäisyysolentojen ja itsensä välillä. Ihmisten ja heidän kohtalonsa kehrääjien jälkeen soimaan jäi Rauhalan kaihoisa basso. Pizzicatot kuin sydämenlyönnit. Olin teoksista niin vaikuttunut, että kuvaaminen unohtui kokonaan, mikä harmittaa, koska kyllä nyt minun kohtalottariksi nimeämäni hahmot olisi pitänyt näpyyn vangita.
Olen joskus tuntenut riittämättömyyden tunnetta esitys- tai tanssitaiteen äärellä, mutta nyt säästyin kokonaan tuollaisilta ajatushöytyviltä, sillä kokonaistilanne rakentui niin miellyttäväksi ja kotoisaksi, että oli itsestään selvää vain olla läsnä ja odottaa, mitä tuleman pitää ja minne se vie. Illan isosta kaarroksesta jää muisteltavaa ja maisteltavaa pitkäksi aikaa.