Se, joka on kirjoittamisen sarkaa ryhtynyt kyntämään, osaa olla äärimmäisen kiitollinen niistä hetkistä, kun joku tai jokin pistää kirjoittavat aivot kehräämään uutta ilman mitään omaa ponnistelua. Vain läsnäolo vaaditaan. Tänään oli monen hienon käynnistymisen ja alun päivä, mistä nöyrin kiitos jokaiselle pääkoppaani ruokkineelle muusikolle ja säveltäjälle, elävälle ja kuolleelle.
Päivän ensimmäinen konsertti. Mitä edes osaan sanoa. Se oli jännittävistä jännittävin eikä kuitenkaan yhtään jännittävä, se oli hengitystä monessa aikakerroksessa, se oli konkreettista katoamista ja tarinaksi kehräytymistä. Se oli Gustav Nyströmin teoksen Intimacy maailman kantaesitys. Monitaituri tai pikemminkin -taikuri, jolle teos on sävelletty, oli nokkahuilisti Sini Vahervuo. Hän kyllä teki paljon muutakin kuin soitti hienoa vaahterapuista barokin kauden tenorihuiluaan, mm. lauloi, soitti äänimaljaa, tassutteli esitystilassa ympäriinsä, henkäili kuin tuuli ja kaiken aikaa toimi turvallisena emäntänä yleisölleen. Yleisö olin minä, yksin ja ainoana, silmät peitettyinä. Yleisökadosta ei ollut kysymys vaan teoksen luonteesta. Säveltäjä-pianisti Gustav Nyström on nimenomaisesti säveltänyt teoksen yhdelle nokkahuilistille ja yhdelle yleisön jäsenelle. Tila oli Kuopion tuomiokirkon kappeli (ei krypta, kuten ohjelmassa luki), juuri sopiva tila intiimiin musiikilliseen tutkimusmatkaan.
Etukäteen sain lukea partituurin ensilehdeltä säveltäjän selostuksen siitä, mitä tuleman pitää. Teos ei nimittäin päättynyt siihen, missä varsin virtuoosisen näköinen partituuri loppui. Viimeinen sivu on aluksi piilossa ja joka esityskerralla erilainen. Tämä on järjestetty niin, että viimeisen partituuriin kirjoitetun nuotin jälkeen avataan kirjekuori, jossa on yksi säveltäjän käsinkirjoittama nuottilehti. Sen siitä muusikko sitten nopeasti silmäilee läpi, kerää kassistaan tarvittavat risut ja männynkävyt ja sitten toteuttaa nuottikuvan yleisöihmisen kuultavaksi. Nyt olisi tarvittu keppi, mutta parhaaksi äänimaljan soittokepiksi osoittautui Suvin nokkahuilun keskiosa. Palkkioksi jalo soitin saa kuulemma päivän päätteeksi pintaansa appelsiini- ja manteliöljyä.
Mutta teos ei päättynyt vielä käsinkirjoitettuunkaan nuottilehteen. Sen jälkeen muusikko ja yleisöihminen yhteistuumin polttavat käsin kirjoitetun sivun ainoan kappaleen aloittaen keskeltä. Kummallekin jäi pieni palanen kaunista paksua kellertävää paperia.
Mitäkö tästä sain? No, noin laajasti ottaen unohtumattoman kokemuksen, joka koostui mielleyhtymistä, heränneistä kysymyksistä, muusikon taidon ihailusta, yksinkertaisista oivalluksista. Vuosisatoja sitten yskittiin samoin kuin nyt, silloin aivastettiin niin kuin me aivastamme. Jostain hiipi mieleeni linnanneito, ehkä muusikon linnanneitomaisesta kuulaudesta ja kirkkaasta sopraanosta, kuvittelin helteisen kappelin kivilattian kylmäksi ja pienet tossujalat sille suhisemaan. Heräsi kysymys teoksen rajoista ja taas kerran myös kysymys, mitä taiteesta jää. Tällaista kaikkea siitä jää. Iloa, ihmetystä ja merkillisen hyvää, muhevaa melankoliaa sekä liikkeelle panevia voimia moneen eri suuntaan.
Päivän “normaali” konsertti Pistoja sydämessä pidettiin Kuopion museon uuden väliosan tarkoitukseen erinomaisesti sopivassa aulatilassa. “Normaalilla” tarkoitan tässä nyt vain konsertin rakennetta. Muuten konsertti oli ehdottomasti muuta kuin normaali: se oli suorastaan epänormaalin ihanaa viulismia, säkenöivän vapautunutta yhteissoittoa ja harvinaisen onnistuneita ohjelmistovalintoja oivaltavasti teeman (pistely eri muodoissaan, mikä sopi myös museon hyönteisnäyttelyyn) ympärille kiedottuina. Tästä kaikesta vastasi kymmenisen vuotta yhdessä soittanut Helmi Consort eli Marja Gaynor ja Kaisa Ruotsalainen, barokkiviulu, Katri Susitaival, viola da gamba ja Anna Savelainen, cembalo.
Aika monessa festivaalin konsertissa on kuultu sähköcembaloa vai pitäisikö sanoa sähkökoskettimistoa, instrumentti kun palvelee myös urkujen korvikkeena. Olen ollut yllättynyt laitteen soinnin toimivuudesta. Kuopion viime päivien äärihikisissä sääoloissa on myös varmasti helpottavaa, että yhtyessä on yksi soitin, jonka vire ei pauku pois sijoiltaan. Jousisoittimet tuntuvat herkästi napsuvan ja hiukkasen kiukuttelevan lämpötiloissa, jotka lähestyvät huonon saunan olosuhteita. Nyt satuin paikalle sen verran varhain, että kuulin helmiläisten kokeilevan akustiikkaa. Kiinnitin taas huomiota sähköcembalon ainakin matkan päähän varsin hyvään soundiin. Kun runsaslukuinen yleisö sitten asettui aloilleen ja musisointi alkoi, cembalo himmeni aika lailla, mikä ei ole ihme ilman ääntä suuntaavaa ylös nostetun kannen siipeä. Mutta continuo-ryhmä, eli sähkökoskettimet joko urku- tai cembalosoundilla ja viola da gamba, toimivat joka tapauksessa hyvin yhteen ja antoivat kahdelle viululle vankan pohjan laulaa ja visertää. – Jos muuten joku jäi miettimään, miten neljä soittajaa voi soittaa triosonaattia, selitys on se, että continuoryhmä, joka vastaa bassolinjasta ja kudoksen harmonisesta rungosta, katsotaan yhdeksi yksiköksi. Matematiikka meni siis tässä konsertissa niin, että viulu+viulu+cembalo+gamba=3.
Erikseen haluan nostaa ohjelmasta varmasti monen tunnistaman Josquin DesPrezin hittiteoksen El Grillon eli Heinäsirkan. Sen vokaaliversio soi tämän tästä radiossa, mutta instrumentaaliversiota en ollut aiemmin kuullut. Hyönteisen jalkojen soinnikas sahausääni luonnollisestikin sai mitä herkullisimman toteutuksen nimenomaan viuluilla. Myös Marco Uccellinin La febren kuumeväristykset toteutuivat niin tarkkana imitaationa tuosta elimistön ilmiöstä, että tuli sääli potilasta.
Tänään pääsin harjoittamaan itsereflektiota konsertissa puhumisen suhteen. Eilen olin kovasti sitä mieltä, että puhuminen aivan aluksi ei ole hyvä idea. Usein ei olekaan, mutta joskus se on välttämätöntä. Niin oli Intimacy-konsertissa ja niin oli myös illan Hämeenniemi-improssa. Ehkä sanataiteilijana voin tosiaan joustaa sen verran, että juu, sanoille on sijansa.
Eero Hämeenniemi ryysti vichyä, ehdotteli hyviä makoilusijoja yleisölleen ja jutteli kaikenlaisia mukavia, kun väki hiljaksiin valui hämärään Suokadun seurakuntasaliin. Heittäydyin lojumaan tyynylle ja siinä pysyin koko tunnin ajan. Noloa tunnustaa, mutta olin ensimmäistä kertaa Hämeenniemen improvisaatiokonsertissa. En tiennyt, mitä odottaa, mikä on herkullista jo sinänsä.
“Vain sitä voi käyttää minkä on tehnyt omakseen”, Hämeenniemi kirjoittaa ohjelmalehtisessä. Hämeenniemen musiikillinen omaisuus on tietysti hyvin laaja. Illan improkonsertin nimi oli Barokin heijastuksia, mutta ei yksin barokkiin jääty. Sieltä tosin tulivat nuo sointukierrot, tai mikseivät yhtä lailla jazzista, ja samaa reittiä syntyivät päässäni Lampaanpolska-ajatuksista Suomi-filmin pilvikuvat ja kuohuvat kosket. La Folia väistyi ja Dido aloitti valituksensa. Aeneas, voi typerys, minkä teit!
Mielleyhtymästä toiseen lipuminen ja tunnistettavan teeman lapsellisen innokas odottelu eivät täysin voineet estää sitä tosiasiaa, että pianon kuunteleminen on minulle vaikeaa. Se on oma vanha soittimeni, se on soitin, jonka ääressä rikoin korvani. Sen ääressä olen iloinnut, hikoillut, kiroillut, oppinut ja lopulta ansainnut leipäni vuosien ajan. Ja nyt tuota mustaa laatikkoa on hiukan vaikea sietää, edelleen, 17 vuotta luopumisen jälkeen. Kolkkoa, kyllä. Erityisen vaikeaa on kuunnella sinnepäin vireessä olevan modernin flyygelin tarjoamaa äänimaisemaa varhaisbarokin ja renessanssin eleganttien soitinten jälkeen. Mikään näistä ongelmistani ei tietenkään ollut illan soittajan tekoa, kunhan nyt tässä vain synkistelen ex-pianistin ominaisuudessa. Onneksi tuo hienoinen yksityinen kitka minun ja soittimen välillä ei kuitenkaan jäänyt illan pääanniksi. Puhtaan musiikillisesti eniten nautin loppupuolen nopeasta intialaisvaikutteisesta juoksutuskimarasta, todellisesta courantesta. Ajatustasolla tärkeimmäksi anniksi jäi yksinkertainen oivallus siitä, mitä voisi tarkoittaa se, että musiikin kuunteleminen ja soittaminen olisivat vain tapa olla ja viettää aikaa. Kiitos siis tyynyistä, kiitos hämärästä salista, kiitos kitkasta ja harmonioista.
