“Prima la musica e poi le parole”, ensin musiikki, sitten sanat – siinäpä vanha muna vaiko kana -kysymys, josta on oopperoitakin kirjoitettu. Vastausta ei liene kenelläkään, ei minulla ainakaan, mutta tämä päivä meni kuitenkin nyt niin, että ensin tulivat sanat ja sitten vasta musiikki. Alkuiltapäivästä juttelin Kanttilan kesäpäivässä jalkapallokirjan kirjoittaneen Johanna Ruohosen kanssa. Ansiokkaan tietoteoksen nimi on Naisten laji, kirja jalkapallosta ja se on ilmestynyt tänä keväänä S & S:n kustantamana. Keskustelumme on jokusen viikon katsottavissa Minna Canthin talon Instassa. Kirjallisesti lähes kartoittamattomaan kenttään, valtavaa buumia elävään naisten jalkapalloon, monelta kantilta pureutuva teos sopi erinomaisesti puheenaiheeksi juuri Minnan talossa. Totisesti: “Kaikki naiset älkööt tehkö käsitöitä.”
BarokkiKuopion Kahvikantaattiin en siis kyennyt, mutta Simone Weillin teoksista ja elämästä ammentava teos Oma tunto / Omatunto mahtui taas jo ohjelmaan. Simone Weill -suhteeni on ohut ja perustuu yleistiedon lisäksi oikeastaan vain muutamaan Kaija Saariahon La Passion de Simone -oratorion kuuntelukertaan. (Mustat koskettimet -romaanini lopussa teos vilahtaakin pienessä mutta tärkeässä roolissa.) Siksipä luin etukäteen poikkeuksellisen huolellisesti teosesittelyn ja etsin myös lisätietoa. Music Finlandin säveltäjätietokannan mukaan Kuopion tämäniltainen esitys olikin kantaesitys. Laskujeni mukaan jo toinen kantaesitys tällä barokkifestarilla. En tiedä, ovatko ajat muuttuneet, mutta ennen kantaesityksistä tehtiin kyllä isompi numero. Nyt niistä ei ollut mainintaa edes käsiohjelmassa.
Niilo Tarnasen sävellys, Soili Huhtakallion koreografia, dramaturgia, valot ja videomateriaali sekä teoksessa ainoana näyttämöllä esiintyvän ja koko konseptin synnyttäjän Aura Visalan teksti, cembalismi, äänenkäyttö, liike ja pedaaliluupperin hallinnointi kutoutuivat käsiohjelman mukaan “esseemäiseksi kokonaisuudeksi”. Luonnehdinta on sikäli oikea, että hyvässä esseessä riittää sulateltavaa toviksi. Hyvä essee myös kutsuu väittelyyn kanssaan. Niin kävi nyt. Seuraavia huomioita ei pidä lukea perinteisenä arvosteluna, vaan jonkinlaisena alustavana ja pikaisena koontiyrityksenä siitä, mitä esityksen aikana ajattelin. – Ja tässä nyt taitaa tulla hetki, jota olen välttänyt, jonkinlainen metatekstin tai disclaimereiden paikka, avaus siitä, mitä tässä oikein touhuan ja olen jo muutaman päivän touhunnut: keksin nääs näin kesän kunniaksi haastaa itseni ja siksi tässä näitä juttujani iltakaudet kirjoitan. Onhan älytöntä, että ihminen teetättää itselleen nettisivut, joissa on blogivalmiuskin, eikä sitten tee mitään. Halusin kokeilla pystyisinkö tuottamaan – tai tarkkaan ottaen haluaisinko tuottaa – välittömästi jokaisen BarokkiKuopion päivän jälkeen tekstin päivän tunnelmista. Jätin tarkoituksella tekstilajin itselleni määrittelemättä, samoin pituuden ja kaikki sen sellaiset, olenhan omilla sivuillani. Se, mihin tämä on lipunut, lienee osin lähellä kritiikkiä, toisin osin lähellä vapaampaa kuuntelukokemuksen luonnehdintaa ja raportointia samaan tapaan kuin monet kirjabloggarit kertovat lukemastaan.
Mitä olen huomannut? Ensimmäinen ja ehkä yllättävin huomio: tämä on mukavaa. On mukavaa toimia hyvin tiukan itse asetetun aikapaineen alla. Erittäin yllättynyt olen siitä, että minua ei varsinaisesti kiusaa kirjoittaa ns. itsenäni. Kirjailijana olen hyvin tarkka siitä, että proosan kertojuus tai runon puhujuus on jotain muuta kuin minä itse, mutta nyt tunnun voivan lörpötellä (taidan vähätellä itseäni, on tässä muutakin kuin lörpöttelyä) aika lailla arki-itsenäni suuremmin kiusaantumatta. En todellakaan olisi uskonut. Kolmas havainto on se, että tätä voisi ehkä tehdä enemmänkin, hankkiutua oma-aloitteisesti residenssiarvostelijaksi/-raportoijaksi erilaisille festareilla, innostua hetkeksi toisten töistä ja huhkia niiden parissa muutama elinpäivä ja sitten taas palata omien kirjamuotoisten pyrintöjen pariin. Näin, nyt se on sanottu ääneen. Katsotaan mikä toteutuu, mikä jää ilmaan optioksi. Ja sitten jatkamaan luvattua raportointia, pureskelua ja vastaan väittämistä:
Oma tunto / omatunto joko alkoi tai ei alkanut cembalon virittämisellä. Sitä kesti aika kauan, eikä yleisöä autettu hahmottamaan, onko teos jo käynnissä vai kamppaileeko poloinen esiintyjä kiireissään saadakseen viimeiset oktaavit ja kieliparit kuntoon. Oman tulkintani syntyi kyllä heti ja teoksen loppu vahvisti sen: oltiin jo teoksen maailmassa, lihallisuuden, materiaalisuuden ja vaivannäön käsitteiden tutkailussa. Jokainen minkä tahansa kosketinsoittimen virittämiseen perehtynyt tietää, että ilman vaivannäköä hommasta ei tule mitään. Edes musiikin mahdollisuus ei synny ilman työtä ja huolenpitoa. Luolaihmisen piti jollain keinolla porata sääriluuhun reiät ja soittaa vasta sitten.
“Hyvä Simone, en ymmärrä maailmaa – enkä ymmärrä ihmistä”, alkoi Aura Visalan puheosuus. Visalan ja Weillin tekstien rajaa saattoi yrittää hakea, mutta ei siinä ollut mieltä. Samalla tavalla barokkifragmentit sulivat Tarnasen sävelkieleksi vailla selvää rajaa. “Kuinka elää tässä lihassa” oli pohjimmaisia teemoja, lihassa, joka on niin monta, joka on iloa ja surua samaan aikaan, yhtäaikaista tietoa, hapuilua ja päättämättömyyttä. Kun Visala irtautui cembalon äärestä, saatiin kokea todella vaikuttava, melkein pelottava tärinäkohtaus, joka tuli hyvin liki kenties senkin takia, että esiintyjä ja yleisö olivat suurimman osan aikaa samoissa valoissa, ikään kuin rajattomassa tilassa. Ratkaisu toimi.
Välillä hämmästyn itseäni: kun huomaan jotain tuollaista kuten valot, ilahdun huomioistani, koska en ole visuaalisesti suuntautunut ihminen, en asioiden näkemiseen koulutettu. Siksi huomaaminen tuottaa minulle erityistä iloa. Kuuntelemiseen olen koulutuksen saanut ja saan siitä toki määrättömän paljon iloa ja elämääni ravitsevia pieniä ja suurempia havaintoja, mutta silti argh! miten väsynyt välillä olen korvieni analyyttiseen vaihteeseen, tai pikemminkin analyyttisen kuuntelemisen huonoimpiin puoliin, siihen, mitä korvani saavat minua haluamaan, ei, vaatimaan. Otetaan esimerkiksi nyt kantaesitetyn teoksen lauluääni. On ehkä jo virhe sanoa sitä lauluääneksi, koska teoksessa kuultiin ihmisääntä, joka välillä puhui, välillä lauloi. Periaatteessa rakastan ajatusta, että kaikki äänet ovat lauluääniä. En kuitenkaan päässyt nyt yli siitä henkilökohtaisesta rajoituksestani, että esitystilanteessa äänellinen hoipertelu tai aivan pelkkä kouliintumattomuus rasittaa. (Puhun siis vain laulamisesta, puheääni toimi oivallisesti.) Se, että tartun tällaiseen, hävettää: onko nyt nykymaailmassa laitaa haluta kaikessa taiteessa myös vastaansanomaton näyttö taidosta. Mutta ehkä juuri tämän teoksen parissa tuollainen vaatimus on mahdollinen ja siedettävä, jos muistamme, että vaivannäöstä, lihallisesta vaivannäöstä on kysymys. Olen nimittäin varma, että jo vaikka vuoden opintojen jälkeen Aura Visalan laulamisenkin suvereniteetti tyydyttäisi vaativaa aistiani. Heräsin myös kysymys, eikö teos tässä kohtaa toimi itseään vastaan, kun teemojen tasolla oli kysymys myös siitä, että ihminen on hukannut mittakaavan ja kohtuullisuuden. Jotain kovin sisyfosmaista Visalan uurastuksessa oli. Yritän sanoa, etten oikein tiedä, miksi yhden esiintyjän pitäisi pystyä kaikkeen. Lavan sivuun olisi hyvin mahtunut seisomaan yksi kappale mustiin puettuja sopraanoita. Liike, soittaminen, puhe, luupit, se kaikki olisi varmasti ollut riittävästi yhdelle ilman lauluakin. Mutta nyt olen sortumaisillani neuvomaan, kuinka teos olisi kannattanut tehdä, joten lopetan. – Tai en aivan, koska kaikesta edellä pyöritellystä huolimatta teoksen loppuun syttyi nopeasti ja yllätyksellisesti myös vahva ekologinen ulottuvuus. Ehkä se olisi jäänyt syntymättä ja tavoittamatta, ellei Visalan toimenkuva lavalla olisi ollut niin kohtuuton.
Toinen kela: Pidän fyysisestä ponnistelusta. Uskon tuntevani lihakseni, niiden voimat ja liikeradat. Tunnen myös vuosien tuomat muutokset niissä. Aloin esityksen kuluessa pohtia omaa suhdettani nykytanssiin. (Nykytanssista ei toki nyt ollut kyse. Liike oli vain yksi teoksen elementti. Minulle illassa oli kyse esitystaiteesta.) Olen usein joutunut huomaamaan, että minun on vaikea ammentaa itseäni ravitsevia merkityksiä nykytanssista. Osaan arvostaa tanssitaidetta, mutta liian usein suhde jää jotenkin kliiniseksi ja siitä soimaan itseäni, sillä kai nyt liikkeeseen perustuvissa taiteissa muustakin on kysymys kuin esiintyjien taidon arvostamisesta. Nyt ensi kertaa aloin miettiä, että entäpä jos kyse onkin siitä, että minun kehollinen universumini ei kaipaa juuri tuollaista kokemusta. Koska tunnen oman fysiikkani uskoakseni hyvin, en ikään kuin joudu käsittelemään näitä kysymyksiä itseni ulkopuolella ja siksi en kovin helposti tunnu myöskään ottavan vastaan sitä, mitä minulle yritetään näyttää. Tämä on itselleni tuore ajatus enkä ainakaan vielä tiedä, tavoittaako ja tarkoittaako se lopulta mitään, mutta hauskaa, että tuli ajatelluksi tämäkin siemen. Kiitos tuntojen herättelystä, illan teos, “esseemäinen kokonaisuus”!
