Kuumaa barokkia Kuopiossa

Kun takana muutama hyvin niukkamusiikkinen vuosi ja nyt soi lähes kellon ympäri, sekaisinhan siinä pää menee, vaikka konsertit on kuinka ollut kalenteroivinaan paperille ja puhelimeen. Kellosekoilun tähden melkein missasin hehkeän iltapäivän hetken ja Hanna Haapamäen ja Anni Elosen musisoinnin kukoistavassa Snellmanin puistossa. Istuskelin koirani kanssa puistossa konserttia odotellen ja kun mitään ei tapahtunut, luulin myöhästyneeni. Lähtöä tehdessäni onneksi huomasin puiston toiselle laidalle ilmestyneet festari-T-paitaiset hahmot kamppailemassa tuulessa uhkaavasti heiluvien nuottitelineiden kanssa. Kun löysimme istumapaikan, ihana meininki käynnistyi saman tien.
Joskus kaikki on kohdallaan, vaikka mikään ei vaikuttaisi olevan. Tuuli humisi, melkein kumisi, yhdessä puiston kulmassa soitti katusoittaja, Pannuhuoneella treenattiin illan ohjelmistoa ja tietysti puistossa raikui myös nurmikolla eväitään nauttivien ihmisten omia kovaäänisiä. Oltiin keskellä kaupunkia. Kahden minuutin kuluttua en ollut enää tietoinen ympäröivän maailman tapahtumista. Haapamäki ja Elonen soittivat niin letkeästi, hyväntuulisesti ja samalla tarkasti, että haastavimmatkaan akustiset olosuhteet eivät estäneet onnellistuttavan musiikin virtaamista kuulijan korvaan ja mieleen, vaikka osa soinnista tietysti tuli tuulen viemäksi. Vasta koirani, joka oli mielestään istuskellut jo aivan riittävästi ihmisasioiden edistymistä odotellen, havahdutti minut auvostani ja vaati pientä huomiota. Se ei nimittäin oikein siedä aplodeja, ainakaan toisille annettuja. Onneksi herkuilla lyhyt pinna pitenee kummasti.

Avajaiskonsertti olisi kernaasti saanut olla jotain samantapaista. Hiukan nimittäin pelkäsin jo ennalta Ramin konditorian olosuhteita. Jokin ankeus useimmissa kahviloissa aina riivaa, on hälinää, markettitapetteja seinillä, katto matalalla, kylmäkoneiden hurinaa. Lounaanjälkeinen raukeus hiukan helpotti olosuhteiden sietämistä, mutta täytyy sanoa, että tunsin myötätuntoa kuopiolaismuusikoita kohtaan, jotka tuossa hyvin vähäisen jälkikaiun tilassa työtään tekivät. Paljon mielenkiintoista kuitenkin kuultiin. Ehkä suurimman vaikutuksen teki Mikko Siirolan kitarointi, joka oli samalla tavalla joustavaa ja agogisesti hienosti laulajaa tukevaa kuin taitavan liedpianistin työskentely. Harmitti, että kitara oli auttamatta alakynnessä tuossa akustisessa tilassa. Ehkä akustiikasta johtui sekin, että Dowlandin ja Schubertin laulujen vuorottelu ei toiminut lainkaan. Sopraano Mari-Anni Hilander oli parhaimmillaan, kun hän malttoi käyttää ääntään säästeliäästi ja säästää myös vibratoa. Schuberteissa homma karkasi hiukan turhan suureksi, ja niin toimivia kuin kitarasovitukset vaikuttivatkin olevan, kuulija poukkoili kerta toisensa jälkeen Dowlandin luuttulaulujen maailmasta kuin johonkin vääntyneeseen puoli-wagneriaaniseen painajaismaailmaan, jossa kitara, joka kovasti haluaisi olla piano, on unohtunut eri huoneeseen kuin sopraano.

Iltaklubin alku oli silkkaa hunajaa: ranskalainen mélodie Johanna Isokosken ja komppiryhmän käsittelyssä toimi jopa hienommin kuin alkuperäisinä pianoversioina. Melko uskomatonta, kun kuitenkin kuultiin Poulencin, Debussyn ja Faurén hittilauluja. Reynaldo Hahnin A Chloriksen toimivuus on helpompi ymmärtää, onhan laulu jo valmiiksi eräänlainen barokkipastissi. Sovitukset olivat ymmärtääkseni Sanni Antikaisen, joka myös soitti sähköcembaloa. Oli kuin mélodien alta olisi paljastunut jotain. Chanson, ehkä?
Johanna Isokosken äärimmäisen kaunissointista ja kultivoitunutta sopraanoa olisin kuunnellut enemmänkin. Se olisi myös minun puolestani onnistunut helposti, sillä olin valinnut istumapaikkani Pannuhuoneen lehmuksen alta ja tullut samalla liimanneeksi puun tihkuttamalla sokerilla en vain persettä penkkiin vaan koko selkäni myös. Siinäpä istuin, sisältä ja päästä sokeroituna, enkä edes yrittänyt riuhtaista itseäni irti, sillä illan päätteeksi soitti vielä Tavallinen peili. Käsiohjelmassa sen ilmoitettiin olevan rock-yhtye. Tuon ja luvatun barokki-iloittelun houkuttelemana paikalla tuli kolmihenkinen seurue, joka löysi istumapaikat minun tahmeasta nurkastani. Heitä oli kiinnostanut nimenomaan barokin ja rockin yhdistäminen. Olen iloinen, että he liittyivät seuraan, sillä kun itse jo ensi tahtien jälkeen fanitin Tavallista peiliä aivan täysin, herrat olivat kriittisempiä. “Suurempia riskejä pitäisi ottaa”, kuului arvio muutaman kappaleen jälkeen. Samoin kaivattiin parempaa rakennetta, jonkinlaista tarinaa ja nousua. Lopputulema oli varhainen poistuminen ja summaus: “Petetty olo.”
Minä jäin herrojen kommentit mielessäni tunnustelemaan omaa oloani. Hyvin monella tavalla ja tasolla olin riemuissani siitä, mitä lavalla tapahtui, mutta tavallaan myös ymmärsin, mistä miehet puhuivat. He halusivat enemmän. Luulen, että he halusivat enemmän totista tekemisen meininkiä, kenties rehellisempää räimettä. En edes yritä listata, mitä kaikkea kuultiin, mutta laulaja Juho Eerola esitti varsin uskottavasti mm. Kate Bushia ja Rauli Badding Somerjokea. Vain muutaman laulun hän lauloi sillä, mikä minulle hahmottui hänen omaksi äänekseen, joka sitten olikin lumoavan kaunissointinen lyyrinen pilli, muuten loikittiin roolista toiseen tai jopa imitaatiosta toiseen. Se on mielenkiintoista ja ymmärrän, että jos kurkusta löytyy niin huikea falsetti ynnä muuta kivaa kuin Juho Eerolalla, äänellä haluaa leikkiä. Mutta nyt siitä, mikä olisi voinut olla illan mittainen kokonaistaideteos tai arkisemmin ehkä kuitenkin vain Keikka, tuli jotain mikä hiukan kiusallisesti muistutti pikkujouluhupailua. No, nillitys sikseen, hupailua sen oli tarkoituskin olla, ja nautin aivan suunnattoman paljon mm. yhtyeen barokkifagoteista. Miksei joka bändissä ole fagottia, kysynpä vain. Barokkifagotin hienoisen ankahtava krummhorn-sukuinen särmä on rock aivan kaikissa tilanteissa. Ja sitä paitsi: harvan soittiminen soittaminen on niin hyvännäköistä kuin fagotin, etenkin jos soittaja saa olla lavalla oikea kylki yleisöön päin.