Kaupungissa, jossa ei aivan muista kaikkien paikkojen sijaintia, musiikkijuhlasta tulee myös liikunnan juhlaa. Kiidän paikasta toiseen joko pyörällä tai jalkaisin ja konserttien välillä lenkitän koiraani. Askelmittari luultavasti kehottaisi jo hellittämään hiukan, jos sellaisen kanssa elelisin. Nautin tästä kaikenkattavuudesta: olla koko ajan joko matkalla musiikin luo tai suunnitella reittiä sen luo, valita kengät, joilla taivalta jaksaa taittaa, ja tehdä se vähintään kuusi kertaa päivässä.
Yö meni sen verran pitkälle WordPressin kanssa taistellessa (postausteni kännykkänäpykuvitus on jo itsessään vitsi ja vielä karkeampi vitsi on kuvien sijoittelu tekstin lomaan), että en saanut itseäni liikkeelle kirjaston lastenkonsertteihin vaan suuntasin yhdeksi Puijon kirkkoon. Sammakkolammen ympäristö oli minulle uutta. Sinne täytyy palata ensi tilassa, tuo Puijonlaakson kolkka on mitä viehättävintä seutua, uimarannat ja kaikki. Sen verran viime tipassa polkaisin kirkon pihaan pyörääni taittelemaan, etten ehtinyt oikeastaan katsoa ollenkaan, millaiseen rakennukseen astuin. Jokseenkin moderniin kuitenkin. Messinkinen alttaritaulu oli varsin vaikuttava.
Markus Kuikan soitin on 7-kielinen viola da gamba. Soitin tuli suurelle nyky-yleisölle tutuksi Alain Corneaun 1991 ohjaamasta elokuvasta Kaikki elämän aamut. Konsertti toi elokuvan väkevästi mieleen, sillä se alkoi kahdella pienellä Sainte Colomben kappaleella. Aivan erityisen onnellinen ja kiitollinen olin siitä, että Kuikka vain asettui tuolilleen ja antoi musiikin virrata. Hän kyllä myös puhui konsertin myöhemmissä vaiheissa, mutta aloitti sillä, mistä konserteissa on kysymys, musiikilla. Voi olla, että olen vanhakantainen tai elitisti tai rajoittunut tai mitä tahansa, mutta minulle ainoa oikea, tyylikäs ja oikeastaan edes mahdollinen tapa asettua musiikin äärelle on se, että annetaan musiikin alkaa hiljaisuudesta ja siitä käsin täyttää tila ja mielet. Jos myöhemmin sanoja tarvitaan, niitä sopii sekaan sovittaa, mutta konsertin alkamisen hetken ainutlaatuinen mahdollisuus kohottaa tila puhumisen maailman ylä- tai ulkopuolelle menetetään, jos ääniavaruus aluksi annetaan tervetulotoivotuksille tai muille rupatteluille. Kiitos Markus Kuikka, nyt oli musiikki arvoisessaan tilassa! Eikä se tietenkään jäänyt vain avaukseen. Konsertti oli sulaa ihanuutta alusta loppuun, myös suloisuutta, hassuttelua, kipua ja harhailua fantasiaperinteen parhaiden oppien mukaan. Konserttiohjelma nimittäin sisälsi kolme Georg Philipp Telemannin Fantasiaa. En ollut kuullut niistä ainuttakaan koskaan aiemmin eikä varmaan moni muukaan, koska teokset on löydetty vasta vuonna 2015. Markus Kuikka on levyttänyt ne Alballe viime vuonna. Fantasioiden lomassa kuultiin ranskalaisten gambasäveltäjien teoksia. Hienommin ei päivä olisi voinut alkaa.
Kanttila oli tupaten täynnä, kun saavuin klo 16:n konserttiin. Mikä ilo silmälle! Toivon totta totisesti, että Kuopiossa lopultakin ymmärretään Kanttilan potentiaali keskellä kaupunkia – ja keskellä Suomea! – kihisevänä ja hyrisevänä taiteen ja kaiken yhteiskunnallisen toiminnan kehtona, herättelijänä ja ravitsijana. Olen vain huterasti seurannut talon vaiheita. Kun 10 vuotta sitten tein täällä läänintaiteilijana töitä muutaman vuoden ajan, talo tuntui täysin menetetyltä tapaukselta. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja viime vuosina nimenomaan paljon hyvää. Vielä lisää hyvää pitäisi saada tapahtumaan, jotta aivan ainutlaatuinen tila saadaan pelastettua ja kunnostettua laajojen kansanjoukkojen käyttöön. Kuopion kaupunki, hoidetaan nyt tämä homma kunnialla maaliin, jooko!
BarokkiKuopion ohjelmasta oppii monenlaista, historiaa hyvinkin paljon. Kaltaiselleni, jolle Pietari Brahe on kouluvuosien jälkeen ollut lähinnä saapasjalkakissaa muistuttava patsas Raahessa, tuli hyvänä muistutuksena se, että hän perusti myös Kuopion hyvän kaupungin. Vielä hauskempaa oli kuulla, että hän opiskeli kunnon aatelisnuorukaisen lailla luutunsoittoa muiden opintojensa ohessa 1620-luvun Giessenin yliopistossa. Siellä hän kynttilänvalossa kirjoitti muistiin oppimiaan tai kuulemiaan sävelmiä. Iltapäivän konserttiohjelma koostui lähes kokonaisuudessaan Pekka-pojan nuottikirjan sävelmistä.
Konsertin avausnumero John Dowlandin The Most High and Mighty Christianus the Fourth, King of Denmark, His Galliard vei ajatukset kuninkaallisen elämän parhaisiin puoliin. Täytyyhän nyt olla ollut aikamoisen ihanaa, että loistavaa musiikkia hyvin soitettuna on tarjolla silloin kuin sitä sattuu tarvitsemaan. Ja sitähän tarvittiin: kohotukseksi juhliin, retkille, aterioille, lohdutukseksi murheellisiin kaipauksen iltoihin… Varmaan Pietari Brahellakin oli välillä ikävä koti-Ruotsiin. Ainakin hän tallensi nuottikirjaansa kaihoisia rakkauslauluja.
Lämpötila tupaten täydessä Kanttilan salissa oli varmaan 40 ja jokainen seisomapaikkakin täysi. Siitä huolimatta sali jaksoi nykykunnossaankin soida. Vaikka muusikoiden takana oli verhoja ja verhoja oli siellä täällä muuallakin, akustiikka ei ollut tukkoinen. Ei se erityisen mehukaskaan ollut, mutta aivan mahdollinen ja kunnollinen kuitenkin. Tuo kannattaa pitää mielessä, kun remonttia suunnitellaan. Huoneessa on jo lähtökohtaisesti hyvät ainekset oivalliseksi kamarimusiikkitilaksi. Pienimuotoinen kamarimusisointi sopisi oivallisesti erilaisten kirjallisten ja muiden keskustelujen lisäksi talon repertuaariin.
Lipeän näemmä hyvin helposti kreivin ajan musiikista miettimään Minnan talon tulevaisuutta. No, konsertista ei itse asiassa tarvitse juuri enempiä tarinoidakaan. Kaikki toimi, ohjelma oli hienosti suunniteltu ja musisointi svengasi kuin hirvi. Kotimatkalla pyörähdin kirjakaupan kautta noutamassa Johanna Ruohosen tuoreen kirjan Naisten laji – kirja jalkapallosta. Tupsahti nimittäin haastattelukeikka lauantaille juuri samaiseen Kanttilaan. Jalkapallosta en mitään ymmärrä, mutta kirjan luen.
Illan viimeisestä konsertista en näemmä näpännyt kuvaa. Olin varmaan kiihkeän odotuksen tilassa, sillä harvoinpa olen kuunnellut kokonaisen konsertin verran 1200–1500-lukujen instrumentaalimusiikkia. Nyt lauteilla olivat festivaalin taiteellinen johtaja Matias Häkkinen cembaloineen sekä Sini Vahervuo ja Petri Arvo monine nokkahuiluineen. Petri Arvo soitti myös periodifagottia, ellen nyt aivan erehdy.
1300-luvulla eläneen Guillaume Machaut’n musiikki sai sekä aloittaa että lopettaa konsertin. En tiedä, mutta arvaan, että jonkinlainen nuottikirjoituksellinen leikki oli ehkä käynnissä ensimmäisessä teoksessa, jonka nimi oli Ma fin est mon commancement eli Loppuni on alkuni. Teos oli juuri niin perin outo ja outoudessaan kiehtova, kuin voi kuvitella kasetin väärinpäin soittamisen 1300-lukulaisen vastineen olevan. Mutta tämä on vain arvaus, ei tieto. Alun viitoittamalta tieltä poikettiin heti ja jatkettiin toinen toistaan kiehtovammille poluille, välillä seesteisille, välillä ryteikköisille. Jonkinlainen painoton piste saavutettiin Worcester-fragmentin äärellä 1200-luvun lopusta. Kuultiin kaikuja todella kaukaa. Läpi illan toistui melkein epäuskoinen ilo siitä, että meillä todella on mahdollisuus kuunnella ääniä seitsemän, kahdeksan sadan vuoden takaa. Se on ihmeellistä se.
Mutta ei niin suurta ihmettä, etteikö sitä voisi seurata nillitysosuus: kun tehdään jotain näin ihmeellistä taitavasti ja punniten ja virityksiin syventyen, voisi yhden vartin käyttää konsertin aivan banaaleimpien asioiden viimeistelyyn. Puhun nyt taputuksista, kumartamisista ja sen sellaisista. Tuotti aivan turhaa noloutta ja kiemurtelua niin yleisölle kuin varmasti soittajillekin se, että välillä, en osaa kuvitella mistä syystä, cembalisti, joka luonnollisestikin liidasi yhtyettä, päätti, että nytpä pompataankin ylös ja kumarretaan yleisölle. Miksi, oi miksi? Käsiohjelmassa kappaleita ei ollut jaoteltu ryhmiin. Yleisö ei voinut tietää, että sen odotetaan taputtavan. (Onneksi ymmärrettiin olla taputtamatta joka välissä.) Vielä hullumpaa oli kuitenkin se, että vaikutti tasan siltä, että soittajatkaan eivät olleet ajatelleet kappaleiden jaksottamista ryhmiin ja siihen kiinteästi liittyvää pokkailua. Soittamisessa on monta vaikeaa asiaa, mutta ne eivät tuntuneet tuottavan minkäänlaisia ongelmia. Ohjelman suunnitteleminen loppuun saakka, niin että tietää itse, milloin haluaa pokata ja saada aplodit, se ei ole vaikeaa. Homma kuntoon siis, please!