Esikoisromaani 2009, runokokoelma 2010, elämäkerta/dokumenttiromaani 2012, yhteensä 1071 sivua kirjamuodossa julkaistua tekstiä. Sen jälkeen romaani 2017 ja tietoproosaa 2020 (noin viikon kuluttua), yhteensä 528 sivua.
Vertailu ei ole reilu, sillä etenkin vuosina 2013–16 kirjoitin paljon sellaista, mikä on tullut julki muuten kuin kirjamuodossa (librettoja, uutisrunoja yms.), mutta silti välillä piinaan itseäni kysymyksellä, mitä on tapahtunut, miksi olen muuttunut hitaaksi. Nyt sen sitten keksin. Jostain entisen elämän uumenista singahti mieleeni Pierre Boulezin ajatus, että musiikki on taidemuoto, joka ei tarkoita mitään. Tai ehkä että musiikki ei käänny merkityksiksi. Tai että – no, en näemmä osaa päättää, kuinka ajatuksen suomeksi muotoilisi, mutta mitä Boulez sanoi, ei ole nyt oleellisinta, kun yritän saada kiinni lampun syttymisen hetkestä. Tajusin nimittäin äkkiä, että kirjoittamiseni on ollut jouhevaa, juoksevaa, vaivatonta ja joutuisaa aina, kun en ole tiennyt sisällön päällimmäisten kerrosten tasolla ollenkaan, mitä teen. Tahmeaa ja halutonta se on ollut silloin, kun olen mennyt ns. aihe edellä.
Olen havahtunut pohtimaan asiaa nyt, kun kirjoittaminen taas vaihteeksi rullaa. En tiedä, mitä teen, mutta nautin siitä ja työskentelen niin kuin työskentelee ihminen, jonka kai voitaisiin sanoa tietävän mitä tekee. Etten yhtään tietäisi on tietysti kärjistys: sävyä viilaan hyvin tietoisena ja etenkin muodon tasolla tiedän melko tarkkaan, mitä on käynnissä ja rakenteilla, mutta millä tuo muoto täyttyy ja mihin se päätyy, ei aavistustakaan.
Näemmä minulle sopii se, että teos paljastaa itsensä pli selon pli, laskos laskokselta. Laskoksissa on myös sellainen puoli, että niiden alle ja väliin jää aina sellaista, mitä en itse näe, mutta lukija voi nähdä.